SaferGlobe järjesti 19.12.2014 yhteistyössä Suomen Pugwashin, Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran, Rauhanliiton ja Rauhanpuolustajien kanssa Naton puolustusstrategiaa ja ydinaseriisuntaa käsittelevän paneelikeskustelun Tieteiden talolla Helsingissä. Tilaisuuden moderaattorina toimi Anna-Liina Kauhanen Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksesta.
Ydinaseriisunnasta pelotepolitiikkaan? Keskustelu NATO:n puolustusstrategiasta from Suomen Rauhanpuolustajat on Vimeo.
Mika Kerttunen (VTT, everstiluutnantti evp, sotilasstrategian dosentti, MPKK) totesi ydinaseiden olevan osa Naton kokonaisstrategiaa, korostaen samalla ettei sotilasliitolla ole ydinaseita. Sen sijaan ydinaseita omistavat Naton jäsenet ovat ”korvamerkinneet” osan omista ydinaseistaan sotilasliitolle. Nämä myös vastaavat ydinasestrategioidensa yksityiskohdista, kuten maalituksesta. Vaikka Nato on julistuksellisesti sitoutunut ydinaseriisuntaan, se on myös ilmoittanut pitävänsä kiinni näistä aseista niin kauan kun maailmassa on ydinaseita. Kerttunen sanoi pelotepolitiikan yhtäältä edellyttävän epävarmuutta ja toisaalta varmuutta: ydinaseisiin liittyvä politiikkalinjaukset eivät voi olla kovin selkeitä, mutta vastapuolella pitää olla varmuus Naton poliittisesta valmiudesta käyttää ydinaseita. Lisäksi tarvitaan teknistä varmuutta siitä, että ydinpommit ovat käyttövalmiita ja myös siitä, etteivät ne laukea vahingossa. Tekninen varmuus alenee ajan myötä, minkä vuoksi ydinaseita on ajoittain modernisoitava. Naton kannalta ajankohtainen kysymys onkin eri puolille Eurooppaa sijoitettujen ja käyttöaikansa loppua lähenevien, ns. taktisten ydinaseiden kohtalo. Naton ohjuskilpihankkeen Kerttunen totesi olevan äärimmäisen poliittinen kysymys, joka hiertää Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita. Samaan aikaa hän kielsi sillä olevan mitään vaikutusta Venäjän ydinaseiden käytön kannalta, koska nämä ovat Keski-Eurooppaan sijoitettavan ohjuspuolustuksen ulottumattomissa. Lännen ohjuskilpihanke ei tässä muodossa ja laajuudessa kyseenalaista Venäjän ydinpelotetta.
Tytti Erästö (YTT, tutkija, Vienna Center for Disarmament and Non-Proliferation) muistutti, että 70-luvulla allekirjoitettu ABM-sopimus perustui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton yhteisymmärrykseen siitä, että ohjuspuolustusjärjestelmien rajoittamaton kehittely järkyttäisi strategista tasapainoa ja veisi asevarustelukilvan uudelle tasolle. Päättely nojasi samaan vastaiskukyvyn säilyttämisen logiikkaan, mikä on myös nykyisten ydinaseidenrajoittamisneuvotteluiden taustalla. Yhdysvallat erosi ABM-sopimuksesta 2000-luvun alussa roistovaltiouhkaan vedoten. Vaikka Iranin uhkan perusteella oikeutettu, Nato-maiden yhdessä rakentama eurooppalainen ohjuskilpi ei nykyisellään uhkaa Venäjän pelotetta, se kyseenalaistaa strategisen tasapainon tavalla joka lisää Venäjän vastahakoisuutta ydinaseriisunnassa etenemiselle. Ongelmaan liittyy olennaisesti se, että teknologiavetoiselle ohjuskilpiprojektille ei ole asetettu mitään rajoituksia: teoriassa on mahdollista, että järjestelmä tulevaisuudessa uhkaa Venäjän vastaiskukykyä. Epäluuloja vahvistaa se, että Yhdysvallat kieltäytyy antamasta laillisesti sitovia takuita siitä, ettei ohjuskilpeä koskaan suunnata Venäjää vastaan. Erästö myös kyseenalaisti ohjuskilpeä oikeuttavan uhkakuvan Iranin hyökkäyksestä Eurooppaan. Todellisuudessa ohjuskilven kehittely onkin enemmän tunteisiin kuin strategiaan perustuva projekti. Kalliin järjestelmän toimiminen on käytännössä hyvin epävarmaa, ja siitä hyötyvät lähinnä sen kehittelystä vastaavat sotateollisuusyritykset. Mitä Nato-jäsenyyteen tulee, ohjuskilpi ei Erästön mukaan lisäisi sen enempää Suomen kuin muidenkaan maiden turvallisuutta. Sen sijaan se pahentaa Lännen ja Venäjän jännitteitä ja vaikeuttaa aseriisuntaneuvotteluita—ei vain Venäjän, vaan myös Kiinan kanssa. Esimerkkeinä negatiivisista vaikutuksista Erästö mainitsi Venäjän pyrkimyksen kehittää uudenlaisia, ohjuskilven läpäiseviä ydinaseita sekä sen päätös sijoittaa Iskander-ohjuksiaan Kaliningradiin.
Tapio Juntusen (YTM, tutkija, Tampereen yliopisto) esitys käsitteli pääosin Venäjän ydinasepolitiikkaa. Juntunen totesi, että Itämeren alueella lisääntyneet venäläisten strategisten pommikoneiden lennot ovat tapa signaloida pelotetta. Taustalla voi nähdä maan sotilasdoktriinin, jossa Venäjä varaa mahdollisuuden rajoitettuun ydinaseiden käyttöön, ei vain vastauksena ydinaseiskuun, vaan myös tavanomaiseen hyökkäykseen, eikä ainoastaan vihollista, vaan myös hyökkääjän liittolaisia vastaan. Ukrainan kriisin kontekstissa tämä on herättänyt esimerkiksi kysymyksiä siitä, miten Venäjä tulkitsee Krimin niemimaan merkitystä suhteessa sen ydinasepolitiikkaan? Lisäksi Juntunen nosti esiin yhtäläisyyksiä Venäjän ydinasedoktriinin sekä Ranskan asymmetrisen eskalaatio-opin ja Naton kylmän sodan aikaisen ydinasepolitiikan välillä. Perustuihan esimerkiksi Naton ”joustavan vastaiskun” oppi aikoinaan tarpeelle muodostaa uskottava ja joustava pelote Varsovan liiton oletettua konventionaalista ylivoimaa vastaan. Joustavaa pelotetta hahmotettiin muun muassa opeilla ”taktisten” ydinaseiden rajoitetusta käytöstä. Viimeisten vuosien kehityksestä Juntunen mainitsi lisäksi Iskander-ohjusten sijoittamisen Venäjän länsiosiin, minkä hän Erästön tavoin yhdisti Naton ohjuskilpihankkeeseen. Hän myös lisäsi Venäjän uudistaneen hiljattain omia puolustusohjuksiaan Kuolan niemimaalla. Mahdolliset rikkomukset vuonna 1987 solmittua, symbolisestikin merkittävää keskimatkan ydinasesopimusta kohtaan Juntunen näki huolestuttavaksi merkiksi kansainvälisten jännitteiden kiristymisestä sekä merkittäväksi haasteeksi ydinaseriisunnalle.
Elli Kytömäki (VTM, vieraileva tutkija, Chatham House) totesi, että Suomelle on vuosien mittaan muodostunut vahva kansainvälinen rooli aseistariisunnassa, erityisesti ydinaseriisunnan saralla. Tämä on näkynyt mm. YK:n erilaisissa prosesseissa. Suomen etuna on Kytömäen mukaan ollut sen maine objektiivisena ja neutraalina maana. Yhtenä näkyvimmistä aloitteista Kytömäki mainitsi Kekkosen ehdotuksen Pohjoismaisesta ydinaseettomasta vyöhykkeestä. Aloitetta työstettiin 20 vuotta, myös presidentti Koiviston toimesta. Aloitteelta puuttui kuitenkin muiden Pohjoismaiden tuki, ja sen ajamista mutkisti etenkin Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyys. Kylmän sodan jälkeen ajatus ydinaseettomasta Pohjolasta onkin jäänyt unohduksiin. Samaan aikaan Suomi on lähentynyt ydinaseriisuntaan liittyvissä kannoissaan Nato-maita. Tämä on näkynyt esim. viimeaikaisessa ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevassa prosessissa, johon Suomi on progressiivisemmista ydinaseriisuntaa ajavista ja hiljattain ydinaseiden täyskieltovaatimusta tukemaan ryhtyneistä maista poiketen osallistunut lähinnä tarkkailijan roolissa. Aktiivisen ydinaseriisunnan edistämisen sijaan Suomi onkin viime vuosikymmeninä profiloitunut lähinnä erilaisten ydinaseiden rajoittamiseen liittyvien kansainvälisten asiantuntijatehtävien ja teknologiaosaamisen kautta.
Hannu-Pekka Laiho (viestintäjohtaja, SPR) puhui muutama vuosi sitten käynnistyneestä ydinaseiden humanitaarisia seurauksia tarkastelevasta prosessista, jonka liikkeellepanevana voimana Kansainvälinen Punainen Risti on ollut. Humanitääristä apua katastrofitilanteissa toimittava liike on kokenut velvollisuudekseen kiinnittää kansainvälisen yhteisön huomio siihen, ettei sen tai minkään muunkaan avustusjärjestön kapasiteetti riittäisi ydinaseiden käytön jälkeisessä tilanteessa toimimiseen. Vuosikymmeniä on vältetty puhumasta siitä, mitä päätös ydinaseiden käytöstä tosiasiassa merkitsee: tuhansien ihmisten tappamista ja ympäristön tuhoamista vuosikymmeniksi eteenpäin. Punaisen ristin työtekijät näkivät tämän todellisuuden vuonna 1945 Japanissa, jossa liike ylläpitää yhä sairaaloita Hiroshiman ja Nagasakin uhrien hoitamiseksi. Valitettavasti raa’an realismin esiin nostaminen tuntuu olevan ainoa tapa edistää asiaa. Laihon mukaan olisi lähdettävä reilusti ajamaan ydinaseiden täyskieltoa. Periaatteessa erillisen sopimuksen asiasta ei edes pitäisi olla tarpeen, sillä ovathan maailman maat jo kauan sitten allekirjoittaneet Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjoineen. Käytännössä ydinaseet kuitenkin legitimoidaan aivan kuin Geneven sopimuksella ei olisi mitään tekemistä tämän asian kanssa. Laihon mukaan ydinsota on tänään lähempänä kuin eilen, sillä teknisten vikojen todennäköisyys kasvaa ajan myötä. Vaikka valtionpäämiesten tietoinen päätös ydinaseiden käytöstä näyttää teknistä vahinkoa tai kyberterrorismin aikaansaamaa ydinaseiden laukaisua epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta, ydinasevaltojen pelotepolitiikka yhdistettynä nykyisen kaltaisiin kansainvälispoliittisiin jännitteisiin ja sisäpoliittisiin paineisiin on erittäin vaarallista.
